Mikä yllätti?
No ihan kaikki, vaikka periaatteessa ei oikein mikään. Kaikki on tullut itselleni yllätyksenä; mikä ei ole tullut uutisena.
Kulunut pariviikkoinen on ollut elämäni suloisinta, herkintä ja rankinta aikaa. Vanhemman vastuun, imetyksen intensiivisyyden ja maailman mullistumisen voi tietysti yrittää työstää itselleen etukäteen, mutta minä en siinä onnistunut, vaikka periaatteessa tiesin. Olo, mieliala ja maailmanjärjestys alkavat hiljalleen normalisoitua vasta nyt, kun vauva on kaksi viikkoa ja kaksi päivää vanha. Onneksi ihminen on sopeutuvainen, ihmismieli muokkautuvainen ja vastasyntynyt vauva loputtoman suloinen.
Vastasyntyneen suloisuutta osasin odottaa. Aina välillä - kesken imetys- tai unihetken - muistan pysähtyä ihastelemaan poskien pehmeyttä, huimanhentoja sormia ja kippuraisia varpaita, sumuisesti maailmaa tillittäviä vauvantummia silmiä ja pienen ihmisen alun mutrusuuta, joka ilmentää kaikkia universumin murheita. Napatynkä lähti jo viikko sitten - tarkoittaako se, että meidän pikkuinen ei enää ole vastasyntynyt? Välillä - yleensä väsyneenä iltaisin - on silmiin noussut kyyneleet kuin itsestään ja mieleen pakokauhu: meillä miehen kanssa on jakamaton ja täydellinen vastuu pienestä avuttomasta poikasesta nyt ja aina. Vauvan tarpeet menevät nyt - ja siltä tällä hetkellä tuntuu: aina - kaiken sen edelle, mitä on pitänyt itsestäänselvyytenä. Ruokahetket, halihetket, raitis ilma - aivan kaikki meni kerralla uusiksi.
Konkreettisista asioista yllättävintä on ollut imetyksen rankkuus ja sitovuus. Asennot, imuotteet ja sormien C-ote oli tiedossa etukäteen, mutta se, miten sidottuna sohvanpohjalle ja vauvan tarpeisiin minä äitinä ja imettäjänä olen, tuli sittenkin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Karkeasti ottaen imetys vie 85% vauvan valveillaoloajasta, vaipanvaihdot ja ilmakylvyt 10% ja muut huoltotoimenpiteet 5%. Vauvan uniajoiksi mietin sitten etukäteen prioriteetit: vessassakäynti, suihku, lämmintä ruokaa. Jos aikaa jää, niin pyykinpesu, hiusten harjaaminen, päivävaatteiden pukeminen. Luksusta on kahvi; erityisluksusta on tämä tietokoneaika. Somen, blogien lukemisen, lehdet, kirjan ja telkkarin jätän suosiolla niihin vuorokauden 8-12 tuntiin, mitkä vauva viihtyy rinnalla ja käytössäni on lähinnä yksi käsi.
Sitten abstraktilla tasolla tapahtuu vielä se maailman mullistuminen ja muutoksen lopullisuus. Ensimmäisen lapsen syntymä on heittämällä isointa, mitä minulle on tapahtunut. Vauva on ainoa valinta ja elämänmuutos, joka on täysin, absoluuttisen peruuttamaton. Kaikessa ihanuudessaan tilanne oli heti synnytyslaitokselta kotiuduttuamme jäätävän pelottava. Mies oli innoissaan ja julisti suosittelevansa vauvan hankkimista varauksetta kaikille. Minä olin neljä yötä valvottuani ja imetyshormonihuuruissani varsin herkistynyt, itkuinenkin. Ensimmäisenä iltana kotona totesin, että olisin mielelläni jäänyt Kätilöopistolle siihen saakka, että vauva puhuu ja kävelee.
Onneksi on mies, tädit, mummot, mammat, papat ja ukit. Ystävät, tulevat kummit ja naapurit. Tuntuu hyvältä kuulla, että omat tunteet on normaaleja ja muillekin tuttuja. Ja tuntuu hyvältä, kun läheiset ovat superinnoissaan meidän pienokaisesta. Ja onneksi aika toimii ihmeen lailla - hormonit tasaantuvat, vauvanhoitoon tulee varmuutta, vauvasta tulee perheenjäsen. Meitä on nyt kolme; tottakai se vaikuttaa siihen, miltä elämä näyttää.
Ensimmäisten viikkojen suurin paradoksi - siis vauvan punnitusten, suloisten kainalounien ja omien iltaitkujen välissä - on itselleni ollut seuraava: eniten maailmassa pelkään, että meidän pieni ei kasva; toiseksi eniten pelkään, että meidän pikkuinen kasvaa.
Pakollinen disclaimer: 80% tuoreista äideistä herkistyy synnytyksen jälkeen. Näistä tunteista ja elämänmuutoksen totaalisuudesta puhuminen ei oikeuta lastensuojeluilmoituksen tekemistä. Päinvastoin, tunteista puhuminen edesauttaa elämänmuutoksen prosessointia ja voi jopa helpottaa jotain toista samoja vaiheita läpikäyvää tuoretta vanhempaa.
