Mun ja maailman napa

Raskaudessa, samoin kuin elämässä ylipäänsä, ajattelen mielelläni sijoittuvani jonnekin kyynisten ja hurahtaneitten välimaastoon. Tiedättehän: jatkan meikkaamista ja ilmakuivatun kinkun syömistä, mun mahan päällä ei kilise rauhoittava meksikolainen kuparikello enkä ole soittanut Spotifysta Music for your baby's brain -soittolistaa kuin vain kerran. Kuitenkin näen unia (ennen ensimmäistä ultraa ja HR:lle kertomista jopa painajaisia), hypistelen vaatekaupassa supersöpöjä purjehdusaiheisia bodyja ja lueskelen viikottain sikiölle ja itselleni tapahtuvista muutoksista. Aivan välinpitämätön en siis ole.

Maltillista linjaa hakiessani kuitenkin kellun tunteessa, mitä on vaikea kutsua muuksi kuin tyytyväisyydeksi - ja nyt päästään postauksen ja mun tän hetkisen mielentilan määrittelevään varsinaiseen aiheeseen. Mulla on nimittäin uskomattoman omahyväinen ja itseriittoinen olo - tiedän jotain mitä muut eivät, mun mahassa kasvaa taikaa, luon uutta elämää, lihon ja se on hyvä juttu, etoo ja se on hyvä juttu, huomatkaa mut, hoivatkaa mua. Muiden jutut kiinnostaa kyllä, mutta huomaan normaaliakin herkemmin ja sujuvammin kääntäväni keskustelun itseeni, mahaani tai rintoihini. Pahoitteluni! Erityisesti, kun ystäväpiiri ja lähiperhe jaksaa vielä tässä vaiheessa esittää loputtoman kiinnostunutta. Kiitos.

Tarkoittaako tämä omahyväinen hyrinä (ja pahoinvoinnin liki täydellinen poissaolo) sitten, että raskaus sopii mulle? Ainakin omasta mielestäni ja toistaiseksi joo - elämän palikat ovat nyt sellaisissa mittasuhteissa, että aiemmin stressanneet työn tai minäprojektin palikat eivät enää keikuta venettä juuri mihinkään suuntaan. Ehkä tätä kannattaisi kuitenkin kysyä niiltä ihmisiltä, joihin olen viime viikkoinan suhtautunut yliolkaisesti, koska mulla on maailman suurin pieni salaisuus. Tai lapsen isältä, joka näkee lähimpää mun hormoni-itkut.

Huhhuh. Toivottavasti paine päässä helpottaa nyt hiljalleen, kun tästä alkaa uskaltaa kertoa muille ja uudesta ja ihmeellisestä tulee muutamaksi kuukaudeksi status quo.