tiistai 5. toukokuuta 2015

Case Aarikan kautta tasa-arvoasenteisiin

Mietin pitkään osallistunko tähän teekkarikulttuurin miesvaltaista asennetta kommentoivaan keskusteluun ollenkaan, mutta siitä siinnyt keskustelu ja Hesarin uutisoinnin jälkeen nähdäkseni harhateille karannut kommentointi nähdäkseni kutsuvat kontribuoimaan.

Lyhyt kertaus niille, jotka eivät ole saagaa seuranneet: Lotta Aarikka työskentelee Otaniemessä ja kertoo blogitekstissään pöyristyneensä tiettyjen teekkarielämän segmenttien miesvaltaisuudesta ja eksklusiivisuudesta. Ratkaisuksi Aarikka ehdottaa nähdäkseni myös perinteisten mieskerhojen avaamista myös naisille. Blogikirjoituksen lisäksi Aarikka on koonnut näppärän taulukon, jossa vastataan useimpiin kysymyksiin, kuten siihen, miksi nimenomaan naisilta kielletyt eikä siis muut eksklusiiviset klubit ovat ongelma - kaikkihan ne ovat, mutta kai nyt jostain saa aloittaa?

Ratkaisun avaimeksi ei mun mielestä käy se, että naiset perustakoon omia kerhojaan. Ai miksikö? Koska jos mieskerhot ovat saaneet alkunsa 60 vuotta sitten, jolloin maailma oli silminnähden miesvaltainen ja työelämä naisia syrjivä, sementoineet sittemmin asemansa verkostoautomaatteina ja luoneet itselleen vakiintuneen statuksen teekkarikulttuurin kivijalkana, ei naiskerhojen perustaminen 2010-luvulla millään tapaa tasaa tilannetta. Naiskerhojen perustaminen ei myöskään ajaisi tasa-arvoa, ihmisten yhdenmukaista kohtelua tai yhdessä tekemisen iloa. Itse kuulun mieluummin porukoihin, joita yhdistävä tekijä on jossain muualla kuin väestörekisteriin merkityssä sukupuolessa. Ehkä olen sinisilmäinen, mutta mun on vaikea uskoa, että teekkariyhdistysten jäsenienkään kiinnostus toimintaa kohtaan johtuu segregaatiosta, vaan nimenomaan siitä elitistisestä asemasta, jonka (sattumoisin) miehille (sattumoisin) miesvaltaisena aikana perustetut kerhot ovat saavuttaneet.

Keskustelu on kerta kaikkiaan herkullinen, erityisesti tällaiselle tasa-arvoharrastajalle. Erityisen mielenkiintoisen ja tärkeän keskustelusta tulee se, että kommentointi äityi valtavan rumaksi heti kun Aarikka valotti näkemyksiään Nyt-liitteessä. Moni kommentoija käytti sukupuolittunutta kieltä - puhuttiin kitinästä, itkemisestä, PMS-oireista kärsivistä eukoista ja siitä, kuka antoi luvan poistua keittiöstä.  Reaktioihin pätee suomalainen sananparsi: se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Itseasiassa vasta nettikeskustelu vie asian ytimeen: suomalaisten tasa-arvoasenteista kertoo eniten kommentoinnin asiattomuus ja miltei vähiten poika- ja tyttökerhojen olemassaolo.

Aikamoinen mätäpaise, sanoisin. Ja totean samalla, että tasa-arvoa joko pidetään itsestäänselvyytenä tai asiana, joka ei ole tavoittelemisen arvoinen. Sääliksi käy - suomalaisella yhteiskunnalla, kansantaloudella, ihmissuhteilla ja ystäväpiireillä ei olisi kuin voitettavaa, jos entistä useamman agendalla olisi segregaation, syrjivien asenteiden ja piilevän ylenkatseen tiedostaminen ja avoimen tasa-arvokeskustelun käyminen, ilman sarvia ja hampaita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Anna tulla vaan!